Kivien heivaamista?

Curlinglehden numero
Juttutyyppi
Kirjoittaja
Marko Kallionpää
Kuvat
Marko Kallionpää

Wikipedian parodiaversio Hikipedia määrittelee curlingin lajiksi, ”jossa sinun pitää heivata kiveksi kutsuttuja graniittiympyröitä nänniin.” Koska kyseessä on herrasmieslaji, ”pelaajien tulee käyttää aina yhtä tyylikkäitä curlingkenkiä.” Lajin kuuluisuuksista Hikipedia mainitsee monimielisesti itävaltalaisen maajoukkuepelaajan Werner Wankerin.

Kun on kasvanut ja elänyt ikänsä Hyvinkäällä, on curlingiin saanut väkisinkin jonkinlaisen kosketuksen. 70-lukulainen radanvarsikaupunki oli ulkopuolisille yhtä outo kuin tuolloin kaupunkiin lanseerattu uusi ja erikoinen jääpeli. Erityistä hilpeyttä herätti silloisen kaupunginjohtajan Osmo Anttilan innostus lajia kohtaan. Jos Anttilan ei-niin-urheilullisella habituksella pystyi luutimaan kiville lisää vauhtia, oli perushyvinkääläisen asenne kallioon hakattu; eliitin leikkiä, eikä missään nimessä urheilua.

En ymmärrä curlingista oikeastaan mitään, mutta jotain hypnoottista lajin seuraamisessa ja pelaamisessa on. Olen käynyt kokeilemassa kivenheivaustaitojani ehkä kymmenkunta kertaa, enkä muista että olisin kertaakaan onnistunut heitossani. Verrattuna useimpiin urheilulajeihin, curling on suorastaan raivostuttavan vaikeaa! Olen aikanaan ensimmäisellä yrityskerrallani saanut keilaradalla kaadon, osunut pesäpallomailalla palloon ja upottanut koripallon vapaheittoviivalta sukkana sisään. Lähes parikymmenkiloisen graniittikiven lähettäminen oikeanmittaiseen ja – suuntaiseen liukuun tuntuu olevan itselleni yhtä suuri mysteeri kuin Cheekin suosio.

Yksi curlingin viehättävimmistä piirteistä on se, että lajin parissa tuntuu toimivan kohtuullisen älykkään oloisia ihmisiä. Jos joskus sattuu näkemään tai kuulemaan jonkun laji-ihmisen haastattelun, ei koskaan tarvitse kuulla myötähäpeää aiheuttavia latteuksia siitä, ”kuinka kaveri tuli kovaa päälle” tai ”uskotaan omaan tekemiseen.” Viileän analyyttiset arviot pelin kulusta ja yksityiskohdista vahvistavat kuvaa, että kyseessä on – de facto – äly- ja herrasmieslaji.

 Kun Suomicurlingin huippuhetkiä elettiin Torinon olympialaisissa, televisiosta taisivat tulla päällekkäin sekä curling -miehistön että Leijonien mitalikamppailut. Tämän lehden lukijoille kanavan valinta oli varmaan helppoa, mutta itse jouduin punnitsemaan tilanteen ainutlaatuisuutta. Päädyin lopulta curlingin pariin, koska hetkessä oli jotain taianomaista ja amatöörin silmille uutta ja jännittävää. En tiedä, ymmärsikö Voitto Liukkonen –vainaa lajista yhtään itseäni enempää, mutta kotikatsomossa menestys aiheutti sellaisen elämyksen, että vaimon kanssa katsoimme parhaaksi korkata aidot samppanjat.

Seuraavan skumpan korkkaan, kun saan vihdoin heivattua kiven sinne kirottuun nänniin!