Markku Uusipaavalniemen joukkue teki kahden viikon harjoitus- ja pelimatkan Kanadaan ja Yhdysvaltoihin lokakuun loppupuolella. Joukkueen pelaajista Markkua lukuun ottamatta muille reissu oli ensimmäinen varsinainen harjoittelumatka Kanadaan. MM-kisoissahan joukkue oli Winnipegissä 2003.
Curlinglehden numero
Juttutyyppi
Kirjoittaja
Teemu Salo
Reissun kohteeksi valittiin Toronto ja sen ympäristö. Syynä tähän oli sekä edulliset lentoliput että Markun kontaktit alueella. Valitettavasti tänä vuonna ei Ontariossa järjestetty isoja turnauksia, joten toiseksi turnaukseksi valittiin Yhdysvaltojen puolelta aivan uusi turnaus, I love NY open, joka oli kautta aikain suurin rahaturnaus USA:ssa.
Matka aloitettiin keskiviikkona ja heti samana päivänä olimme jo ensimmäisissä treeneissä. Harjoittelemaan pääsimme Ken Armstrongin (Suomen valmentaja SLC:n olympialaisissa) kotihallissa ja Guelphissa, jossa myös ensimmäinen turnaus pelattiin.
Henkilökohtaisesti en oikein osannut odottaa mitään turnauksen suhteen. Aina on puhuttu kovasta tasosta Kanadassa ja kun oma pelimme oli vielä hakusessa, eivät odotukset voittojen suhteen olleet kovin korkealla. Ensimmäinen peli lähti kuitenkin liikkeelle tasaisissa merkeissä ja kun viimeisestä päästä ryöstettiin piste, oli ensimmäinen voitto tosiasia.
Seuraavat ottelut kulkivat samaan malliin ja kun koko ajan oltiin hiukan johdossa, huomasimme olevamme jatkossa puhtaalla pelillä. Systeemi oli sellainen, että kaksi puhtaalla mennyttä selvisivät suoraan neljän parhaan joukkoon. Semifinaalissa vastustajana olleen Ewan MacDonaldin pelaajat muistelivat kauhulla Markun joskus aikanaan heittämää ratsupoistoa, jolla hän oli riistänyt kavereilta varman voiton. Tällä kertaa voitto tuli aavistuksen helpommalla, vaikka viimeisellä vielä jouduttiinkin heittämään poisto.
Finaalissa vastus ei ollut kovin mahdollinen, mutta oma peli ei enää kulkenut samaan tahtiin. Mentiin yhdeksänteen päähän ja olimme neljä pistettä perässä. Viimeisellä heitettiin pesän edessä olleella vastustajan kivellä kaksi nännillä toisiinsa nojannutta vastustajan kiveä pois ja saatiin kaksi. Epätoivoinen yritys onnistui ja ajateltiin vielä kokeilla varastusta, vaikka kahden ryöstö onkin aika harvinainen. Vastustajana ollut Todd Brandwoodin joukkue kuitenkin hermoili ja vuorossa oli jatkopää. Siinä eivät sitten kivet enää pomppineet meille ja tuloksena oli tappio. No, finaalipaikka oli joka tapauksessa loistava saavutus. Matkalla kaatui kuitenkin useampi slam-turnaukseen valmistautunut joukkue.
Guelphin turnauksen jälkeen oli pari päivää aikaa harjoitella ennen siirtymistä rajan yli. Harjoitteluun saimme käyttää Westonin golf&country clubin hallia. Klubi oli todella hieno ja pukutiloista löytynyt kunnon sauna kruunasi pitkän päivän.
Uticaan saavuimme keskiviikkona. Turnauksen nimi juontaa siitä, että Utica sijaitsee New Yorkin osavaltiossa. Ensimmäisenä iltana oli treenit ja niiden jälkeen vapaamuotoinen vastaanotto turnauksen järjestäjän kotona. Sieltä hotellille saavuttuamme Kiiskisen Kalle huomasi, että kaikki ei ole oikein kunnossa. Paikalliset äyriäiset aiheuttivat allergiakohtauksen ja edessä oli muutaman tunnin sairaalareissu. Onneksi sinne ehdittiin ajoissa ja ongelmasta selvittiin lääkkeillä. Pelit menivät vaihtelevasti. Ensimmäiset kaksi peliä ratkesivat varsin selkeästi meidän eduksemme. Seuraavissa peleissä Skotlannin Brewster ja Ontarion Mike Harris olivat aavistuksen parempia. Viimeisessä pelissä voitimme Amerikan serkkumme Rich Ruohosen ja edessä olivat tie-break ottelut. Kuuden joukkueen lohkossa meitä olikin yllättäen neljä joukkuetta kolmessa voitossa. Näin pelattiin kaksi ottelua ja meidän vastustajaksemme tuli t-heittojen perusteella Naganon olympialaisissa hopeaa voittanut Mike Harris.
Kahdeksan pään peli eteni tasoissa seitsemänteen päähän, jossa pakotimme Harrisin ottamaan yhden pisteen. Näin mentiin viimeiseen päähän piste perässä ja hammerin kanssa. Markun ensimmäinen heitto ei jostakin syystä taipunut ja tilanne muuttui meidän kannalta varsin hankalaksi. Viimeiselläkään ei enää onnistuttu pelastamaan ottelua jatkopäähän, joten turnaus päättyi siihen. Lopputulos oli kuitenkin ihan tyydyttävä, vaikka tietysti olisi ollut kiva päästä pelaamaan sunnuntainakin.
Paluumatkalla pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Niagara Fallsille ihailemaan putousten pauhua. Kotiin palattiin tiistaina ja keskiviikkona olikin jo harjoitukset Oulunkylässä.
Reissu oli kaikin puolin onnistunut ja turnauksista jäi ainakin itselle hyvä maku. Peli ei välttämättä ollut aina kovin kaunista, mutta varsinkin ensimmäisessä turnauksessa voitimme hyviä joukkueita hyvällä pelillä. Puhtaita harjoituksia olisi tietysti voinut mahtua enemmän ohjelmaan, mutta siirtymätaival turnausten välillä rajoitti sitä puolta.
Matka aloitettiin keskiviikkona ja heti samana päivänä olimme jo ensimmäisissä treeneissä. Harjoittelemaan pääsimme Ken Armstrongin (Suomen valmentaja SLC:n olympialaisissa) kotihallissa ja Guelphissa, jossa myös ensimmäinen turnaus pelattiin.
Henkilökohtaisesti en oikein osannut odottaa mitään turnauksen suhteen. Aina on puhuttu kovasta tasosta Kanadassa ja kun oma pelimme oli vielä hakusessa, eivät odotukset voittojen suhteen olleet kovin korkealla. Ensimmäinen peli lähti kuitenkin liikkeelle tasaisissa merkeissä ja kun viimeisestä päästä ryöstettiin piste, oli ensimmäinen voitto tosiasia.
Seuraavat ottelut kulkivat samaan malliin ja kun koko ajan oltiin hiukan johdossa, huomasimme olevamme jatkossa puhtaalla pelillä. Systeemi oli sellainen, että kaksi puhtaalla mennyttä selvisivät suoraan neljän parhaan joukkoon. Semifinaalissa vastustajana olleen Ewan MacDonaldin pelaajat muistelivat kauhulla Markun joskus aikanaan heittämää ratsupoistoa, jolla hän oli riistänyt kavereilta varman voiton. Tällä kertaa voitto tuli aavistuksen helpommalla, vaikka viimeisellä vielä jouduttiinkin heittämään poisto.
Finaalissa vastus ei ollut kovin mahdollinen, mutta oma peli ei enää kulkenut samaan tahtiin. Mentiin yhdeksänteen päähän ja olimme neljä pistettä perässä. Viimeisellä heitettiin pesän edessä olleella vastustajan kivellä kaksi nännillä toisiinsa nojannutta vastustajan kiveä pois ja saatiin kaksi. Epätoivoinen yritys onnistui ja ajateltiin vielä kokeilla varastusta, vaikka kahden ryöstö onkin aika harvinainen. Vastustajana ollut Todd Brandwoodin joukkue kuitenkin hermoili ja vuorossa oli jatkopää. Siinä eivät sitten kivet enää pomppineet meille ja tuloksena oli tappio. No, finaalipaikka oli joka tapauksessa loistava saavutus. Matkalla kaatui kuitenkin useampi slam-turnaukseen valmistautunut joukkue.
Guelphin turnauksen jälkeen oli pari päivää aikaa harjoitella ennen siirtymistä rajan yli. Harjoitteluun saimme käyttää Westonin golf&country clubin hallia. Klubi oli todella hieno ja pukutiloista löytynyt kunnon sauna kruunasi pitkän päivän.
Uticaan saavuimme keskiviikkona. Turnauksen nimi juontaa siitä, että Utica sijaitsee New Yorkin osavaltiossa. Ensimmäisenä iltana oli treenit ja niiden jälkeen vapaamuotoinen vastaanotto turnauksen järjestäjän kotona. Sieltä hotellille saavuttuamme Kiiskisen Kalle huomasi, että kaikki ei ole oikein kunnossa. Paikalliset äyriäiset aiheuttivat allergiakohtauksen ja edessä oli muutaman tunnin sairaalareissu. Onneksi sinne ehdittiin ajoissa ja ongelmasta selvittiin lääkkeillä. Pelit menivät vaihtelevasti. Ensimmäiset kaksi peliä ratkesivat varsin selkeästi meidän eduksemme. Seuraavissa peleissä Skotlannin Brewster ja Ontarion Mike Harris olivat aavistuksen parempia. Viimeisessä pelissä voitimme Amerikan serkkumme Rich Ruohosen ja edessä olivat tie-break ottelut. Kuuden joukkueen lohkossa meitä olikin yllättäen neljä joukkuetta kolmessa voitossa. Näin pelattiin kaksi ottelua ja meidän vastustajaksemme tuli t-heittojen perusteella Naganon olympialaisissa hopeaa voittanut Mike Harris.
Kahdeksan pään peli eteni tasoissa seitsemänteen päähän, jossa pakotimme Harrisin ottamaan yhden pisteen. Näin mentiin viimeiseen päähän piste perässä ja hammerin kanssa. Markun ensimmäinen heitto ei jostakin syystä taipunut ja tilanne muuttui meidän kannalta varsin hankalaksi. Viimeiselläkään ei enää onnistuttu pelastamaan ottelua jatkopäähän, joten turnaus päättyi siihen. Lopputulos oli kuitenkin ihan tyydyttävä, vaikka tietysti olisi ollut kiva päästä pelaamaan sunnuntainakin.
Paluumatkalla pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Niagara Fallsille ihailemaan putousten pauhua. Kotiin palattiin tiistaina ja keskiviikkona olikin jo harjoitukset Oulunkylässä.
Reissu oli kaikin puolin onnistunut ja turnauksista jäi ainakin itselle hyvä maku. Peli ei välttämättä ollut aina kovin kaunista, mutta varsinkin ensimmäisessä turnauksessa voitimme hyviä joukkueita hyvällä pelillä. Puhtaita harjoituksia olisi tietysti voinut mahtua enemmän ohjelmaan, mutta siirtymätaival turnausten välillä rajoitti sitä puolta.
Kommentit