Taistelu Suomen mestaruudesta on tauonnut ja uudet mestarit ovat jälleen selvillä. Tällä kertaa mestarit olivat todellakin uusia, sillä sekä naisten mestaruuden voittanut Ellen Vogtin joukkue että miesten mestaruuden voittanut Tomi Rantamäen joukkue juhlivat ensimmäistä mestaruuttaan.
Curlinglehden numero
Juttutyyppi
Kirjoittaja
Jermu Pöllänen
Kuvat
-
Ennakkosuosikit selvillä
Naisten mestaruuden voitiin ennen kautta olettaa menevän viime vuoden hopeajoukkueelle, joka pelasi loistavat B-sarjan EM-kisat joulukuun alussa saaden sieltä tuliaisina hopeisten mitalien lisäksi aimo annoksen itseluottamusta ja pelirutiinia.
Miesten sarjassa kauden alussa oli ainoastaan yksi ennakkosuosikki, Kalle Kiiskisen kipparoima maamme edustusjoukkue, joka nappasi näytöstyyliin EM-kisojen B-sarjan voiton ja päälle päätteeksi MM-kisapaikan Ruotsin nenän edestä. Joukkueella ei ollut ennen kautta näköpiirissä yhtäkään varteenotettavaa haastajaa, vaan muiden joukkueiden kohtaloksi piti jäädä taistelu himmeämmistä mitaleista.
Kärkiryhmissä tasaista
Kauden aikana Kiiskisen joukkueen otteet ailahtelivat yllättävästi ja sarjaa dominoi alkukaudesta Aku Kausteen joukkue, joka nappasi kymmenen voittoa perätysten. Kausteen joukkueen hyvät esitykset eivät sinänsä olleet yllätys, vaikka edelliskausi siltä olikin mennyt heikosti, sillä olihan joukkue sitä edeltävällä kaudella sijoittunut hienosti hopealle. Kausteen kintereillä kärkkyi koko alkukauden Rantamäen joukkue, joka onnistui ylemmän jatkosarjan otteluissaan muita paremmin kiilaten sarjan piikkipaikalle ennen viimeistä turnausta, vaikka hävisikin alkusarjan viimeisen ottelunsa Jussi Uusipaavalniemen joukkuetta vastaan.
Naisten sarjassa koko kausi oli tasaista taistelua Ellen Vogtin, ja Lare Norrin joukkueiden erottuessa loppua kohden mestaruustaisteluun. Viimeistä edeltävässä turnauksessa Vogtin joukkue kohtasi liki ylitsepääsemättömiä vaikeuksia influenssaviruksen jyllätessä joukkueen jäsenistön keskuudessa, ja tuloksena oli kaksi tappiollista ja yksi siirretty ottelu.
Jännitys säilyi aivan sarjan loppumetreille
Viimeisen ylemmän jatkosarjan osakilpailuun lähdettiin molemmissa sarjoissa varsin kutkuttavissa tilanteissa. Naisten sarjassa Vogtin ja Norrin joukkueet majailivat sarjan kärjessä tasavoitoin, mutta Vogtilla oli yksi ottelu vähemmän pelattuna ja sen myötä hienoinen etu puolellaan. Miesten sarjassa Rantamäen joukkue oli onnistunut hilaamaan itsensä hienoiseen johtoasemaan, jossa Kausteen joukkue oli yhden voiton heikommalla saldolla toisena ja Kiiskinen edelleen yhden voiton erolla kolmantena.
Sarjan päätös oli suunniteltu siten, että kauden päätösjuhla pääsisi käyntiin palkintojenjakoineen jo lauantaina. Tasainen sarjatilanne ennusteli kuitenkin vaikeuksia mitalisijojen määrittämisen suhteen ja pahimpien skenaarioiden mukaisesti iltajuhlassa saatettaisiin ojentaa ainoastaan naisten sarjan pronssiset mitalit!
Toisin kuitenkin kävi, kun miesten mestaruus ratkesi jo ennen viimeistä pelikierrosta Rantamäen voitettua erittäin niukasti Kimmo Ilvosen kipparoiman joukkueen samanaikaisesti, kun Kauste hävisi oman ottelunsa mestaruusmahdollisuutensa jo aikaisemmin menettänyttä Kiiskistä vastaan. Viimeinen ottelukierros ratkaisi miesten sarjan himmeämpien mitalien kohtalon. Kiiskisen joukkue joutui otteluun ilman sairastellutta kapteeniaan ja karvas tappio Ilvosen joukkuetta vastaan pudotti Kiiskisen joukkueen lopulta pronssille, vaikka samanaikaisesti Rantamäki voitti viimeisenkin ylemmän jatkosarjan ottelunsa Kausteen joukkuetta vastaan.
Naisten sarjan viimeisessä osakilpailussa Vogtin joukkue näytti lopulta vahvuutensa voittaen kaikki ottelut, joista tosin vasta viimeinen Lare Norria vastaan käyty mittelö varmisti joukkueelle sen ensimmäisen mestaruuden. Pronssimitalista taistelivat Helena Timosen ja Sari Auvisen joukkueet, joista Timosen joensuulaisnelikko osoittautui lopulta paremmaksi. Naisten sarjassakin siis saatiin selville kaikki mitalistit ennen kauden päätösjuhlaa.
Olosuhteiden luomisen vaikeus yllätti jälleen
Kauden aikana kuultiin paljonkin keskustelua peliolosuhteista ja muutamissa tapauksissa kyseessä ei todellakaan ollut pelkkä sanahelinä. Kisakallion jälkimmäisessä turnauksessa laitimmaiset radat olivat molemmat turnauksen alkaessa varsin vaikeat pelattavat. Myöskään Vierumäellä ei vältytty vaikeuksilta, kun sarjan viimeisessä osakilpailussa myös siellä ilmeni jäässä epäloogisuuksia, ja vieläpä tavallisuudesta poiketen muualla kuin laitaradoilla (sarjan viimeisessä ottelussa molemmat joukkueet olivat mielissään siitä, että mestaruuden lopullinen ratkaisu ei tapahtunut sillä radalla). Selkeästi ongelmat kasautuivat kauden loppua kohden, mikä on sinällään ikävää ratkaisupelien kannalta. Vierumäen SM-karsintaturnauksen aikana kauden alussa olosuhteet olivat loistavat, samaten Kisakallion (miesten) ensimmäisessä SM-sarjan osakilpailussa.
Merkittävää asiassa on se, että molempien suorituspaikkojen vaikeudet kasaantuivat kevätpuolelle ja mielestäni kilpailuvaliokunnan tehtäväksi tuleekin tehdä parhaansa ensi kautta silmällä pitäen että vastaavalta vältyttäisiin. Tehtävä ei ole helppo, etenkin kun mukana olevat pari hassua jääntekijää toimivat parhaansa tehden erittäin lyhyellä aikajänteellä ennen kisoja ja lähinnä talkoopohjalta. Vastaavasti pohjatyön kisaviikonloppua varten tekevät jäähallin ammattityöntekijät, joiden varpaille ei ole astuminen tai saattaa pian huomata että jäitä ei ole tarjolla ensinkään. Toivottavasti yhteinen sävel kuitenkin löytyy ja kaikki osapuolet saataisiin keskustelemaan parannusehdotuksista tosissaan, ilman kenenkään syyllistämistä ja rakentavia ehdotuksia läpikäyden. Mielestäni tämä on ainoa keino parannuksen aikaan saamiseksi - vähättelemällä ja välttelemällä asian käsittelyä tuskin saadaan halutun kaltaista tulosta aikaiseksi.
Kommentit