World Junior-B Curling Championships 2022–2023, Lohja, Kisakallio

Kisat oli jaettu kahteen osaan, ensin pelasivat pojat, jonka jälkeen jäälle siirtyivät tytöt pelaamaan oman kisaturnauksensa. Näin toimimalla pyrittiin mm. alentamaan maakohtaisia, kisoista aiheutuvia kustannuksia. Osallistujamaita oli myös paljon, poikien kisoissa mukana 21 ja tytöissä 24 maata, joten kisojen jakaminen kahteen osaan oli varmasti siinäkin mielessä tarpeellista.  Mitalit jaettiin pojissa Kiinalle, Italialle ja Turkille, tytöissä Kanadalle, Skotlannille sekä Korealle. Onnittelut voittajille!  

Suomea junioreiden B-MM-kisoissa edusti tosiaan ihan tuore, varta vasten kisoihin kasattu juniorijoukkue. Joukkueen täysi-ikäiset pelaajat, Naantalilainen Ella Eivola ja Turkulainen Josefina Satto edustavat kumpikin Turun Curlingseuraa. Toiselta puolelta Suomea, Joensuun Curlingseurasta edustamassa olivat 14-15-vuotiaat tytöt Peppi Pippuri, Nea Matero ja Venla Eronen.

Joukkuetta kapteenina rohkeasti luotsannut, ensikertalainen Ella Eivola on vasta hiljattain pelaamisen aloittanut, mutta innokas ja motivoitunut SCL Kilparyhmäläinen. Josefina Satolla on joukkueesta ainoana aiempaa kokemusta vastaavista kisoista, kahdelta eri kerralta ja hän tsemppasikin hienosti myös joukkueen henkisenä tukena ja toimi vuoroin sekä varakapteenina, että harjavoimissa. Nuoremmat tytöt ovat kukin harrastaneet lajia vasta 2-3 kautta ja osoittivat nuoresta iästään huolimatta ensimmäisissä kansainvälisissä kisoissaan ihailtavaa paineensietokykyä, vaikka moni asia sääntöineen oli uutta ja hämmentävää ja kisojen tuomarointi tuttuun tapaan kurinalaista, kuten olettaa tuleekin. Kapteenin roolia ja viimeisen heittäjän paikkaa myös kokeillut Nea Matero osoitti selkeitä lahjoja tulevaisuuden tähtipelaajaksi ja seuratoverinsa Venla Eronen kakkosheittäjänä ja Peppi Pippuri vahvana leadina, väläyttelivät kumpikin mm. hienoa poisto-osaamista ja harjatyöskentely kehittyi pelien myötä huomattavasti. Uskallus ottaa vastuuta ja kasvaminen omassa roolissaan oli kisojen edetessä kaikilla selvästi nähtävissä. Virheistä saadut opit otettiin käyttöön ja pienetkin onnistumiset osattiin nähdä eteenpäin vievinä askelina. Asenne ja käytöstavat kaikkiaan olivat näillä nuorilla kohdillaan.    

Tyttöjen asuessa kaukana toisistaan tutustumista, ryhmäytymistä ja yhteistä harjoittelua oli mahdotonta järjestää ja myös suuri ikäero on junioreiden kohdalla seikka, joka vaikuttaa paljon tekemiseen. Joukkue pelasi kisoissa vasta toista kertaa samassa kokoonpanossa, yhdessä pelaamista oli päästy harjoittelemaan vain syyskuun Kangasniemen turnauksessa. Muutoin harjoittelut ja kisoihin valmistautuminen ovat tapahtuneet kahdessa eri paikassa, Joensuussa tyttöjen harjoituksia ovat vetäneet Jenni Backman ja Ville Forsström, Turun päässä puolestaan Mia Ahrenberg. Suurkiitos kaikille apunsa antaneille, sitä todella arvostamme! Jääharjoittelun ohella n. 1-2 kertaa kuussa pidin itse tytöille webinaareja, joissa käytiin läpi erilaisia kisoihin liittyviä käytännön asioita sekä perusteita mm. taktiikan, harjaamisen, joukkuetyöskentelyn ja muiden pelillisten asioiden osalta. Lisäksi toimin kisoissa tyttöjen huoltaja-valmentajana, monenlainen hattu päässä, aina tilanteen mukaan. Kisoihin lähettiin siis varsin lyhyellä valmistautumisajalla, haastavasta tilanteesta, mutta selkein tavoittein (joskin varmasti erilaisin, kuin muut kisojen joukkueet). Ilokseni voi todeta, että kaikki tavoitteet saavutettiin, mutta tärkeimpänä, nuoret itsekin kokivat onnistuneensa.

Eikö Suomessa ole junioreita, minulta kysyttiin kisoissa useaankin kertaan, kun juttelimme eri maiden lajin tilanteesta. Tulevaisuus nojaa uusiin harrastajiin ja menestystä voi tulla vain systemaattisen juniorityön tuloksena, sillä kansainvälinen taso on tänä päivänä niin korkea, että siellä ei pärjää pelkällä lahjakkuudella, menestysjoukkueet täytyy rakentaa ja se vaatii vuosien pitkäjänteistä työtä, joka on myös aloitettu riittävän ajoissa.

Menestyksen rakentaminen voi alkaa lähtökohdasta, jossa ensin on oltava kasassa toimiva, toisensa tunteva ja yhteen pelaava joukkue, joka voi harjoitella yhdessä ja saa laadukasta valmennusta, jossa yksilöt huomioidaan psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena ja myös joukkuedynamiikkaan panostetaan. Sen jälkeen hankitaan riittävästi peli- ja kisakokemusta, josta taas voi vuosien pitkäjänteisellä ja sitkeällä työllä seurata asteittain kasvavaa menestystä ja voittoja, kun valmiudet systemaattisiin onnistumisiin on rakennettu. Voittojen ylittäessä tappiot, alkaa kipuaminen kohti huippua, mutta matka sinne vaatii malttia, oikotietä ei ole, sen määrää jo pelkästään vallitseva kansainvälinen kilpajärjestelmä. Vuodessa on vain rajallinen määrä nousun paikkoja tarjolla ja yksikin putoaminen tuo aina vuoden lisää kiivettävää. Realistinen polku kohti pitkäjänteistä tavoitetta on haastava rakentaa, joukkueilla on helposti kiire, kilpaurheilijan tahto on malttamaton.

Jostain on kuitenkin aloitettava ja ensimmäinen ”hyppy kylmään avantoon” on näiden junioreiden osalta tehty, on helpompi hypätä uudestaan. Joskus kansainvälisten kisojen tärkein anti onkin näyttää nuorelle, mitä kilpacurling on, missä maailman taso kulkee ja mitä kaikkea voi tulevaisuudessa saavuttaa, jos on valmis tekemään töitä, harjoittelemaan säännöllisesti ja panostamaan. Sisäsyntyinen motivaatio on oltava olemassa. Nuoren täytyy itse haluta mennä kylmään halliin tai kaukaloon heittämään joskus epämääräisiinkin olosuhteisiin, jotka voivat olla kaukana kisajäistä, mutta jos ne kisajäät on edes kerran kokenut, niin kipinä on voinut syttyä.

Omalla kohdallani juniorivuosina pelatut kisat ja siellä nähdyt ja koetut asiat olivat juuri se juttu, mikä motivoi pysymään lajin parissa, sukeltamaan syvemmälle ja palaamaan kerta toisensa jälkeen paukkupakkasissa kylmään ja ankeaan pressuhalliin, vaikka siitä oli ”kisaglamouri” kaukana. Samaan aikaan kaverit harrastivat trendikkäämpiä lajeja, osa lämpimissä saleissa, ammattimaisemmin ohjatuissa valmennusryhmissä ja pudistelivat päätään, jopa nauroivat meille. Emme luovuttaneet, koska olimme nähneet väläyksiä siitä, mitä kilpacurling on ja se oli koukuttavaa, sitä oli saatava lisää!  

Pidän tärkeänä, että työskentely urheilevien lasten ja nuorten kanssa on aina ensisijaisesti nuoren kokonaisvaltaista kehitystä tukevaa kasvatustyötä, vasta sen jälkeen lajikohtaista urheiluvalmennusta, tuloshakuista kilpatoimintaa ja voittamista. Iän karttuessa tavoitteet ja vaatimukset kasvavat, mutta kasvavaa painetta pitää osata annostella, hauskuus ja ilo ei saa kadota. Nuoren oman, sisäsyntyisen motivaation ja nuoren ympäriltään saaman tuen ollessa riittävä, lajiin kehittyy uusia kilpaurheilijoita. Onnistuessaan se tuo iloa nuoren itsensä lisäksi myös hänen ympärillään oleville.

Kiitos nuoret, kisaviikko oli varsin antoisa!