Curlingvalmennuksesta – olemmeko valmentajia?

Teksti: 
Seppo Mattila
Juttutyyppi: 
Curlinglehden numero: 

Liitto on toiminut todella ansiokkaasti alkaessaan organisoida valmennusja koulutusjärjestelmää viime aikoihin saakka täysin tyhjänä olleelle kentälle. Kaikenlaisten uusien tuulien puhaltaessa lajin parissa, on hyvä että liitto huomaa ajoissa tulevat ongelmat ja niiden ehkäisyyn panostetaan. Lajin harrastajamäärien kasvaessa koko ajan tulevat esille monet ennen niin vähäpätöisiltä tuntuneet asiat. 

Yksi on juuri tämä valmentajakysymys. On totta, että curlingin tapauksessa valmentajan ja kapteenin roolit ehkä hiukan hämärtyvät. Olen huomannut viimeisten kuuden vuoden aikana, jotka lajia olen harrastanut, että aika usein joukkueen kapteeni on samalla joukkueen valmentaja. Hommahan toimii yleensä ottaen silloin hyvin, kun muu joukkue hyväksyy asian. Kapteenilla on siis jonkinlainen auktoriteetti muihin nähden. Olen nähnyt myös joukkueita, joissa demokratia on viety aika pitkälle, löytyy kaksi tai jopa neljäkin kapteenia samasta joukkueesta. Kyseessä ovat tietysti jotain tiettyä kilpailua varten muodostetut joukkueet.

Varsinaisten valmentajien puuttuminen lajista on muokannut yleistä "lajikäyttäytymistä" usein väärään suuntaan. Olen todennut tämän varsin kiusallisesti joissakin tilanteissa, joissa on keskusteltu lajiin kuuluvista lainalaisuuksista. Säännöthän ovat ensimmäinen asia, jonka pitäisi olla kaikille sama. Vähemmän lajista tietäväkin huomaa, jos säännöt ovat sovelletut eri paikoissa ja tasoilla. Esimerkiksi vaikka takaapäin harjaaminen, jossa ei pitäisi olla epäselvää sääntökirjan mukaan. Mielipiteet ovat varmaankin suurin piirtein samat kuin mitä sääntökirja edellyttää, mutta itse pelissä sitten; pelin jälkeen selitellään, että takaapäin ne harjaavat isoissa kisoissakin ja sattuuhan niitä vahinkoja, eikä se kolaus vaikuttanut kiven liikkumiseen jne. Mitä enemmän joukkueessa on kippareita ja valmentajia, sitä herkemmin soppa kiehuu yli.

Valmentajan rooli joukkueen kannalta on ennen kaikkea vastuun kantamista joukkueen toimista. Tekniikan ja taktiikan luomisen lisäksi valmentajan on osattava ohjata joukkueen käyttäytymistä oikeaan suuntaan. Seuran kannalta valmentajan rooli on edelleen vastuunkantamista joukkueesta, mutta enemmän seuran suuntaan. Yleensä valmentaja ja seura tekevät sopimuksen, tavallaan työsopimuksen, jossa kuvataan palkkiosta lähtien kaikki mitä valmentajan tulee joukkueensa eteen tehdä ja mitä seura tarjoaa valmentajalle tämän onnistumiseksi työssään. Tällainen sopimus luo valmentajalle suorituspaineita seuran johdon suuntaan. Kaikkihan ovat tämän nähneet niin jääkiekon kuin jalkapallon saralla. "Tulos tai ulos" on tuttu lause valmentajapiireissä.

Curlingissa valmentajan asema on hiukan raakileasteella. Ensimmäiset koulutetut valmentajat eivät pysty valmentamaan kokeneita joukkueita, osin puuttuvan auktoriteetin, osin puutteellisen taitotason vuoksi. Onko se sitten ongelma? Ei, mikäli kukaan ei edes halua valmentaa kokeneempaa joukkuetta. Näkisinkin asiassa mieluummin sen puolen, mitä varmaan Jermu, Olli ja muut  ovat valmennusjärjestelmää pohtiessaan ajatelleet; valmentajat ovat lajin tulevaisuus. Ei ole tarvis meidän ohjailla jo toimivia joukkueita, niille varmaan apua löytyy ja osaavat kysyä oikeasta paikasta, kun tarve on. Uusissa joukkueissa ja junioreissa on meidän tehtäväkenttämme. Seurojen ja valmentajien suhde alkaa nähdäkseni vasta kehittyä. Todennäköisesti ei vielä kukaan ala tosissaan mitään valmentajasopimuksia tekemään, ei ainakaan pitäisi.

Uusien valmentajien tehtävänä on siis kehittää aloittelevia joukkueita ja junioreita. Pelottava tehtävä on sekin. Kuka korjaa valmentajan tekemät virheet? Seuran puheenjohtaja? Hyvänä apuna on tietysti nyt lajiin syntynyt valmentajakerho, jonka puitteissa on varmasti helpompi käsitellä mahdollisia virheitä valmennuksessa, eri asia on tietysti se kuka huomaa valmentajan tekemän virheen ja kuka sen tuo esille? Näitä asioita on valmentajan itsensä helpompi käsitellä ja jopa todeta tekemänsä virheet, mikäli on työhönsä tutustunut tarpeeksi hyvin ja siihen paneutunut huolella.

Kokonaisvaltainen valmentaminen ei ole helppoa työtä. Voin nyt kyllä puhua vain omasta puolestani, minulle se on haastavaa ja vaikeata työtä. Joku saattaa hoitaa homman vasemmalla kädellä ja silti tulee tulosta. Oikeaan valmentamiseen ei riitä pelkkä kurssin käyminen ja viisikymmentä tuntia valmentamista. Valmentajan työ on kokopäiväistä ongelmien löytämistä ja niiden ratkomista. Näin ajatellen tulee vaadittu viisikymmentä tuntia muutamassa päivässä kasaan. Lajiohjaajan työ on helpompaa sikäli, ettei tarvitse kuin ohjata ihmisiä lajin pariin ja parissa. Vastuuta näiden oppimisesta tai kehittymisestä ei ole. Ainakaan ei niin totaalisesti, kuin valmentajalla.

Jokaisen valmentajan tulee tehdä joukkueelleen valmennussuunnitelma. Siihen tulee kerätä kaikki asiat joita kaudella opetetaan ja joita harjoitellaan. Yleensäkin kaikki mitä valmennuksen onnistumiseen tarvitaan. Tähän ei muutama tunti riitä. Valmentajan tulee myös tuntea jokainen valmennettavansa tarpeeksi syvältä osatakseen käsitellä tätä yksilönä. Kauden aikana tulee pitää valmennuspäiväkirjaa. Lisäksi tulee analysoida harjoitustapahtuma ja kunkin valmennettavan suoritukset. Nähdäkseni ei minkäänlaista oikeaa valmentamista voi tehdä ilman näitä perusasioita. Kauden loputtua verrataan suunnitelmaa ja päiväkirjaa, mitä enemmän päiväkirjassa on suunnitelman mukaisia onnistumisia, sitä paremmin kausi on mennyt.

Yksinkertaiselta kuulostaa, ja onkin, mutta vaatii valmentajalta vähän enemmän kuin vain paikalla olemista. Suunnitelmien teko jää useimmiten kesäajalle, ja kenen ajatukset nyt kesällä ovat työssä? Kauden kuluessa joutuu miettimään enemmän kuin usein yllättäviä ongelmia. Kuinka saadaan yksi pelaaja kuntoon tärkeimpiin peleihin tai vastaavaa, jota ei voi suunnitelmaan etukäteen laittaa. Kuka viitsii ajatella kavereiden ongelmia vapaaajalla tai päätyössään? Mikäli valmentaja on paneutunut hyvin työhönsä ja tehnyt hyvän suunnitelman joukkueelleen, on helppo kauden päätyttyä huomata ne kohdat, joissa ei toteutuma ollut toivotunlainen. Hyvällä analysointikyvyllä varustettu, eli "näkevä valmentaja", huomaa kyllä tekemänsä virheet. Sokealla on vaikeampaa... Virheistä kannattaa ottaa oppia ja valmentajakerhon puitteissa moni asia kannattaa käsitellä laajemminkin.

Valmentajan työ on omistautumista lajille, myös toisten puolesta. Onnistunut valmennus kyllä huomataan piankin, toki myös epäonnistunut. "Ulos!" saattaa olla kohta curlingvalmentajienkin kuulema komento.

Yksi tärkeä asia ja ehkä koko valmennuksen "juju" on se, että valmentaja kykenee hakemaan ongelmatilanteisiin ratkaisun muualtakin kuin omista kurssikansioistaan. Valmentajalla täytyy olla kyky imeä tietoa muilta lajin harrastajilta ja käyttää kaikkia mahdollisia tiedonjakovälineitä hyväkseen.

Saadun tiedon soveltaminen omassa joukkueessa on myös ensiarvoista. Suora matkiminen voi pahimmassa tapauksessa pahentaa tilannetta ja saattaa jättää edelleen olemassa olevan ongelman voimaan. Sovellettuna omalle joukkueelle matkiminen voi parhaassa tapauksessa saada yskivän koneen käyntiin... Yleensähän matkimista (eli toisen valmennuskuvioiden kopioimista) pidetään valmentajapiireissä tuomittavana tekona ja tuhoon johtavana. Huippuvalmentajatkin sitä tekevät, mutta heillä on taito soveltaa asiat omalle joukkueelle.

Valmentaminen on siis lähes kokopäivätoimista työtä, pelkkä harjoitustilanteen ohjaaminen ei ole vielä valmentamista, sanoisin sen olevan lähinnä kouluttamista. Toivottavasti mahdollisimman moni ensimmäisen valmennuskurssin käynyt saa valmennettavakseen uuden aloittelevan joukkueen, jonka jäsenet sitoutuvat valmentajaan samoin kuin tämä sitoutuu joukkueeseen. Valmentajan on siten helpompi kantaa vastuu työstään ja joukkueestaan.

Toivotan rohkeutta ja sitkeyttä kaikille kerholaisille.

Kiitokset Jarille, Jermulle, Olli Rissaselle ja koko valmennuskurssin taustajoukolle onnistuneesta kurssista.