Miksi yksi joukkue voittaa tai miksi toinen häviää?

Curlinglehden numero
Juttutyyppi
Kirjoittaja
Jari Laukkanen
Kuvat
-

Voittaminen on vaikeaa, sen tietää jokainen kilpatasolla urheileva. Jokainen tietää myös että curlingissa voittoon yltää, jos onnistuu kolmen ja puolen tunnin taistelussa keräämään enemmän pisteitä kuin vastustaja, mutta miten ne tarvittavat pisteet sitten otetaan?

Häviäminen on oikeastaan aika helppoa. Jokainen meistä muistaa pelin, joka selkeästä hallinnasta huolimatta kääntyi vastustajan hyväksi. Yleensä selityskin löytyy vastustajan paremmasta tuurista, huonoista kivistä tai jäästä ja tappio hyväksytään hiljaisena, mutta hivenen katkerana. "Ei oikein kulkenut tänään" kuuluu monesti tappion kalkin nielleen suusta. Mitä syitä sitten tappioille ja voitoille voisi olla?

Yksi syy tappioon voisi olla omassa valmistautumisessa. Tullaan peliin suoraan töistä tai koulusta kovalla kiireellä eikä olla ajateltu koko peliä lainkaan. Astutaan kenkiin, hypätään jäälle ja katsotaan kuinka käy. Vastustaja on sen sijaan saattanut miettiä etukäteen pelattavaa peliä hyvinkin tarkkaan. Joukkue on voinut sopia esimerkiksi miten eri kiviä käytetään missäkin tilanteessa, miten pelataan ensimmäiset kolme päätä, millaisella taktiikalla pelataan kokonaisuutena jne. ja on todennäköisesti näin valmiimpi reagoimaan pelin aikana eteen tuleviin tilanteisiin. Valmistautuminen peliin on syytä aloittaa ajoissa. Jokainen peli on riittävän ajan tiedossa, jotta ehtii tekemään suunnitelmia pelin suhteen.

Voittoon voi auttaa jo se että halutaan voittoa enemmän kuin vastustaja. Silloin joukkue on keskittynyt paremmin edessä olevaan peliin kuin vastustaja, joka on ehkä tullut vain pelaamaan ja hauskaa pitämään. Jos joukkueellinen pelaajia vain "pelailee", on turha etsiä syitä tappion kivistä tai jäästä. Vastustaja on latautunut peliin oikealla asenteella ja on valmis tekemään kaiken osaamansa voittaakseen. Halu voittaa voi ilmentyä myös turhautumisina: harja saa kyytiä tai ärräpäitä kuuluu epäonnistuneen suorituksen jälkeen. Tavallaan tunteenpurkaukset vain paljastavat, että halua löytyy eikä ole samantekevää miten peli sujuu. Toki parempiakin tapoja energian suuntaamiseen oikeaan asiaan on kuin työkalun heittely.

Toinen seikka, joka erottaa tappion voitosta voisi olla "voittamisen pelko". Pelataan ajatuksella "kunhan ei hävittäisi ainakaan paljoa". Tai toivotaan tasaista peliä ja katsotaan miten lopulta käy. Ollaan tyytyväisiä hyvään peliin vaikka tappio tulisikin. Onko silloin voitonhalu ollut kohdallaan? Ehkä, jos tavoitteena on vain yhdessä olo tai hauskanpito mutta jos puhutaan kilpaurheilusta, ei näin voi ajatella.

Itse muistan ajat, jolloin pelasimme 80-90 -lukujen taitteessa tasaisia pelejä maailman huippuja vastaan, mutta hävisimme yleensä aina. Noin päällisin puolin heittelimme poistot ihan yhtä hyvin kuin vastustaja, mutta ratkaisuhetket menivät vastustajan viedessä peliä ja näin ollen myös voittaessa.

Tästä nousee esiin kolmas seikka: voittaakseen on otettava riskejä. On hyökättävä eikä vain roikuttava mukana. Joskus mukana roikkuminen tuo voiton vastustajan epäonnistuessa, mutta pidemmän päälle sellainen taktiikka ei tuo voittoja. On otettava riskejä ja yritettävä itse pelata niin, että voittaa. Kun taidot kasvavat, riskien ottamisen taidotkin kasvavat. Kokemus auttaa myös riskien punnitsemisessa. Joskus peli voi kaatua otettuun riskiin, joskus peli voitetaan sillä.

Viime olympialaisissa joukkueemme peliä Ruotsia vastaan kritisoitiin monessa paikassa, usein tietämättä mistä oli loppujen lopuksi kysymys. Olikohan se toinen vai kolmas pää joka päättyi Ruotsin 4 pisteen varastukseen ja näin ollen oikeastaan koko pelin menettämiseen. Markulla oli viimeinen kivi ja tässäkin heitossa taustalla oli riski, jota yhdessä punnittiin. Vaihtoehdot olivat meidän mielestämme joko 5 meille tai 2 ruotsalaisille ja näimme siinä mahdollisuuden riskin ottamalla voittaa ottelu, vaikka olisimme suhteellisen helpolla heittäneet tasoittavan yhden pisteen kun pelikin oli niin alussa. Jos olisimme onnistuneet ottamaan tuon 5 pistettä, peli olisi ratkennut meille jo siinä vaiheessa mutta epäonnistuminen käänsikin ottelun toisinpäin. Kyse oli siis halusta ratkaista ja halusta ottaa riski. Meillä oli urallamme monta esimerkkiä suurin piirtein samanlaisesta tilanteesta, jossa olimme ottaneet riskin ja onnistuneet yrityksessä.

Tärkeää edellä mainitussa esimerkissä on miettiä, kenen käsissä voitto silloin oli? Se oli omissa käsissä koska me heitimme ja ratkaisimme, ei vastustaja. Jos seurailee, mitä vastustaja pelaa ja toimii sen mukaan, joutuu odottamaan vastustajan virhettä voittaakseen. Huipputasolla niitä virheitä tulee vain niin harmittavan harvoin. Saattaa joutua odottelemaan aika pitkään, eikä sitä virhettä ehkä koskaan tulekaan. Silloin harmittaa, kun ei tarttunutkaan tilaisuuteen tehdä itse tarvittavat hyökkäysliikkeet.

Neljäs yksittäinen seikka, joka erottaa voittavat joukkueet häviävistä on "tilannepelaaminen". Miten johtoasemassa pelataan, miten pelataan tappioasemassa, miten pelataan viimeiset päät, miten jatkopäät. Näissä on omia hyväksi havaittuja tapoja pelata, jokaisessa omat kommervenkkinsä. Joukkue, joka nämä hallitsee voittaa todennäköisesti useammin kuin joukkue, joka pelaa vain pesässä olevan tilanteen mukaan. Voittavat joukkueet osaavat pelata tällaiset "erikoistilanteet" ja voittavat siksi pelejä.

Viides asia, joka mieleen tulee on niin kutsuttu "yläpään kestävyys". On olemassa pelaajia, jotka nakuttavat aina parhaat heittonsa treeneissä, mutta peleissä eivät sitten onnistu läheskään yhtä hyvin. Taidot tuskin ovat treenien jälkeen karanneet mihinkään vaan kyse on siitä, ettei pysty ottamaan parasta osaamistaan käyttöön kilpailutilanteessa. Syynä voi olla hermojen pettäminen, jännitys ottaa vallan eikä tekeminen ole totutulla tasolla.

Hermoja raastavassa paikassa, kuten esimerkiksi pelin ratkaisevassa heitossa, adrenaliini ryöppyää verenkiertoon ja samassa "huumassa" heittää määrämittaisen 10 metriä pitkäksi. Useimmiten jännitys saa heittämään liian kovaa, johtuen juuri adrenaliinista. Silloin kun hermo pettää, epävarmuus hiipii puseroon ja itseluottamus rakoilee. "Nouseekohan se noin paljon, luistaakohan se noin hyvin, mitä kello näyttäisi sen luistavan, miten jää toimii tuossa kohdassa, miten muut kivet aikaisemmin siitä kohdasta meni, mitenkäs tämä kivi luistikaan ja mitenkäs se nousikaan" ovat kysymyksiä, joita pitää miettiä. Niistä saa kuitenkin helposti myös epävarmuuden tunteen, jos itseluottamus ei ole oikealla tasolla. Se joka antaa liiaksi valtaa epävarmuudelle ei onnistu suorituksessa. Se jonka itseluottamus kestää moiset epäilyt ja joka heittää sen minkä osaa, voittaa pelin. Samoin se, joka tunnistaa jännityksen tuoman adrenaliinipuuskan ja sopeuttaa heittonsa asian huomioiden, voittaa pelin.

Näitä edellä mainittuja kohtia kun puntaroi, pitää tietysti muistaa myös perusasiat: heittojenkin tulisi pelin aikana osua jotakuinkin kohdalleen, taktiikan pitäisi olla sopiva ja kipparin olisi onnistuttava jään lukemisessa ja viimeisissä ratkaisuheitoissaan jne. Muitakin joukkueiden voittoja ja tappioita selittäviä seikkoja varmasti löytyy. Niitä voi jokainen pohdiskella omassa mielessään samalla kun miettii, miten pelaa seuraavassa pelissä. Tämä curling on kaikessa yksinkertaisuudessaan oikeastaan aika monimutkainen peli, vai mitä? Ja siksi niin hauska ja haastava.

Kommentit