Curlingin historiaa Joensuussa

Teksti: 
Mika Malinen
Juttutyyppi: 
Liittyvä artikkeli: 
Curlinglehden numero: 

Suullisen perimätiedon mukaan ensikosketus Joensuussa saatiin curlingiin 70-80 -lukujen taitteessa, kun naapurikunnassamme oli Rotary-klubin tai Leijonien tms. talvitapahtuma. Kyseiseen tapahtumaan oli haettu eksotiikkaa mm. esittelemällä curlingia. Kului pari kolme vuotta, kun paikallista Sokos- hotelli Kimmeliä tuli johtamaan Leo Saarikorpi. Hän ryhtyi tuumasta toimeen ja hankki kivisarjan (perimätiedon mukaan kivisarja on peräisin Viipurista, mutta asiasta ei ole löydetty kirjallista vahvistusta). Harjojakin oli haalittu. Rata jäädytettiin hotelli Kimmelin kesäterassille, jolle ei tosin mahtunut täysimittaista rataa, mutta riittävä kuitenkin. Ei niissä olosuhteissa ulkojäällä ja lumen keskellä kiveä olisi normaaliradalla toiseen päähän saanutkaan. Tähän liittyy myös allekirjoittaneen liittyminen lajin pariin.

Elettiin 80-luvun puoltaväliä ja työskentelin Alkon osa-aikaisena myyjänä tienaamassa rahaa opintoja varten. Olin kuullut työntekijöiden keskuudessa puhuttavan lajista, mutta enpä ollut asiaan suurempaa huomiota kiinnittänyt. Salmisen Reijo - silloinen esimieheni - kysyi sitten, että saanko kiven nakattua radan toiseen päähän ja vastattuani tähän myöntävästi, olin mukana myymälän joukkueessa.

Tuohon aikaan Joensuussa pelattiin puulaakisarjaa, jossa mukana oli Alkon lisäksi ainakin Puolustusvoimien, liikuntaopiston, Osuuspankin ja Vesilaitoksen joukkueet. Kaikkiaan joukkueita oli kymmenkunta. Jo tuohon aikaan puhuttiin ja suunniteltiin keväällä Hyvinkäälle Bonspieliin lähtemistä ja pikkubussin vuokraamista kuljettajineen, sillä pelimatkan luonne oli ainakin osin muutakin kuin pelillisten ja kilpailullisten tavoitteiden asettelua ja niiden saavuttamista.

Ensimmäinen iso askel

Vuosi oli todennäköisesti -87, kun Hyvinkäältä Joensuuhun tullut Matti Virtaala nosti esiin kysymyksen peliolojen parantamisesta rakentamalla oma pressuhalli. Näin tapahtui. Halli sijoitettiin nykyisen hallin läheisyyteen raviradan parkkipaikalle. Kaikki olivat tyytyväisiä, kun lunta radalla oli alle kymmenen senttiä. Eihän siellä hallissa todellakaan lunta radalla ollut. Hallin sijoittamisesta päätettäessä ei tullut huomioitua sitä kaukolämpöputkea, joka kulki toisen pään hoglinjan kohdalla ja sai talven mittaan aikaan samaa kokoluokaa olevan hyppyrin, josta parhaillaan Janne Ahonen tavoittelee mäkiviikon voittoa. Mutta lajimme kannalta tilanne oli tätä luokkaa.

Joka tapauksessa hallissa pelattiin ja ihasteltiin peilikirkkaana kuultavaa jäänpintaa ja nyökyteltiin yhdessä, kuinka hyvä jää on pelata. Ei meillä tuohon aikaan ollut kenenkään sanavarastossa sanaa 'pebli'.

Toinen iso askel

Nälkä kasvaa syödessä ja kun kansallista tuntumaa oli saatu Bonspielistä ja kenties muistakin turnauksista, pohdittiin jälleen, että "jotain tarttis tehdä". Joensuussahan järjestettiin 1993 SM-cup ja tästä tapahtumasta saatujen kokemusten nojalla Matti Virtaala kutsui seuramme johtokunnan kokoon aiheena tekojäälaitteisto. Tässä välissä halli oli siirretty nykyiselle paikalleen. Riittävä määrä siviilirohkeutta, selkeä suunnitelma ja tavoite mukanaan johtokunnan jäsenet marssivat paikalliseen rahoituslaitokseen laittamaan nimeä paperiin, jolla jäädytyslaitteiston rahoitus saatiin järjestymään. Vuoden -95 kesällä laitteisto tuli ja talkoilla tehtiin, mikä osattiin. Kaikki sujui hyvin. Näihin aikoihin Joensuun sarjoissa oli mukana noin 25 joukkuetta.

Kolmas askel

Harrastelijat ja etenkin ne, joilla oli kilpailullisiakin tavoitteita lajin parissa, kaipasivat jo kovasti parempia olosuhteita harjoitella ja pelata. Lopullisen päätöksen tekoa hidastavana tekijänä oli hankkeen suuruus. Pitkälti talkoovoimin toimineelle seuralle miljoonaluokan hanke oli suuri haaste. Tässä kohtaa luonto tuli voimineen nopeuttamaan päätöksentekoa. Keväällä 2002 kauden ollessa jo päätöksessään, talven mittaan hallin katolle kertynyt jääkerros yhdessä säätilan rajujen muutosten kanssa mursi hallin rakenteet. Suuri osa rungosta ja pressukatteesta oli tullut elinkaarensa loppuun. Jo samana päivänä, kun vahinko havaittiin, tiedostimme vaihtoehtoja olevan kaksi. Joko koko lajin harrastus päättyisi paikkakunnalla tähän tai sitten olisimme vasta uuden aikakauden alussa. Meillä oli melkoinen määrä tietoa, taitoa ja kokemusta siitä, millainen lopputuloksen tulee olla - piti vain löytää oikeat ihmiset toteuttamaan se.

Tänään, kun vanhan hallin aikakauden päättymisestä on kulunut kohta kymmenen kuukautta on uuden hallin runko jo osin pystyssä. Rakennamme - kirjaimellisesti - tänäänkin paikallista ja kansallistakin historiaa lajimme parissa.