WMDCC 2009

Matka alkoi rennoissa tunnelmissa, lento oli ajoitettu puolille päivin, joten aamu-uninen Jaanakin sai nukkua tarpeeksi. Parivaljakko Uusipaavalniemi & Hämäläinen olivat lähdössä tällä kertaa ihan kahdestaan kisareissuun Italian MM-kisoihin, sillä toinen puolisko mixed-joukkueesta, Kirsi ja Paavo sekä valmentaja, maskotti ja muu kannustustiimi jäivät kotikamaralle, niinpä pärjättävä oli omillaan.

Edessä olivat Jaanalle ensimmäiset mixed double -pelimuodon kansainväliset arvokisat. Suomen SM-kisat oli onneksi pelattu vain hetkeä aiemmin, joten hyvää treeniä ja pelejä oli takana ja kisafiilikset korkealla. Tavoitteita ei kuitenkaan haluttu asettaa liian korkealle, olihan nyt tosiaan paljon tuntematonta edessä, niin pelimuodon kuin yhteispelin osalta. Kisoihin osallistui kaikkiaan 24 maata, joiden joukossa maajoukkueiden kovimpia kärkinimiä, olympiamitalisteja ja ammattilaisiakin. Idästä saatiin mukaan Australian ja Uuden Seelannin lisäksi Korea, Kiina ja Japani, lännestä USA ja Kanada sekä tietenkin Euroopan vakiomaat. Nöyrästi, mutta ilon kautta päätettiin lähteä katsomaan kuinka pitkälle taidot riittävät.

Matkareitti kulki jälleen Münchenin kautta, josta tuttuun tapaan vuokrattiin auto ja lähdettiin ylittämään vuoria Itävallan läpi kohti Pohjois-Italian Dolomiitteja. Viiden tunnin ajomatka sujui leppoisasti aurinkoisissa merkeissä ja perille henkeäsalpaavan upeaan, keväiseen Cortinaan saavuttiin illalla noin yhdeksän maissa.

Suuntasimme väsymyksestä huolimatta suoraan jäähallille, tavoitteena päästä nuuskimaan kivisarjoja, mutta paikalla olleet jääntekijät olivat tiukkana ja heiltä herui vain pieni vinkki kivisarjasta. Huhujen mukaan kaikki sarjat olisivat olleet ”telakalla” Skotlannissa tarkastettavana ja tuunattavana, joten vanhoista sarjamerkinnöistä ei olisi apua kuitenkaan. Jouduimme tyytymään muiden paikalle saapuneiden pelaajien kanssa hienojen olosuhteiden ihasteluun. Cortina hioi ja harjoitteli isännän rooliaan vuoden 2010 miesten MM-kisoja varten, joten kaikki järjestelyt yksityiskohtia myöten oli viimeisen päälle mietitty. Koko kisojen ajan saimme nauttia varsin loistavista jääolosuhteista ja isojen kisojen tunnusta seremonioita myöten.

Apartamentomme viereisestä Via Di Cadoren kylästä löytyi pienen etsinnän ja kyselyn jälkeen ja iloksemme saimme todeta olevamme alkureissun ajan koko hotellin ainoat asukkaat. Huoneistokin oli kodikas; keittiö-olohuone -yhdistelmä, kaksi makuuhuonetta ja suihkutilat. Keittiövuorot jaettiin sovussa ja selkeästi, Jaana kokkaa, Jussi tiskaa. Tällä haluttiin varmistaa joukkueen muonituksen onnistuminen edes teoriassa. Pasta ja prosciutto alkoivat loppureissusta tulla korvista, joten päätimme yksissä tuumin siirtyä puolessa välissä kisoja osittaiseen ulkoruokintaan.

Lauantai-aamuna paljastui unohdus nro 1/186. Tämä olikin se pahin niistä kaikista, joita koko viikon dementiasta kärsineelle joukkueellemme sattui kerta toisensa jälkeen. Jaanalla meni aamukahvit väärään kurkkuun, kun Jussi ähkäisi pakokauhun vallassa kesken aamupalan, että missä helv….meidän harjat on?! Samassa sekunnissa kummallekin valkeni, että Münchenin lentokentältä oli lähdetty kovin tohkeissaan laukkujen kanssa liikkeelle, mutta kummallekaan ei ollut tullut mieleen poimia hihnalta harjakassia mukaan! Eikä kumpikaan ollut ihmetellyt puuttuvaa harjakassia autoa pakatessa, ei jäähallilla, ei autoa purkaessa, eikä edes laukkuja hotellilla purkaessa.

Harjat tosiaankin olivat kokonaan toisessa maassa ja harjoitukset olivat alkamassa tunnin päästä. Samalla kun nauroimme kyyneleet silmistä tyrskyen koomista amatööritouhuamme, Jussi osoitti loistavaa kriisitilanteen hallintaa tarttumalla välittömästi luuriin ja pyytämällä päätuomari Eevalta apua paitsi lainaharjojen pikaiseksi saamiseksi, myös kentällä makaavien harjojen saamiseksi joko Cortinaan tai takaisin Suomeen. Päädyimme monen värikkään episodin jälkeen pelaamaan koko kisat läpi Italian miesten maajoukkueen harjoilla ja omat harjamme päätyivät kaiken jälkeen, yllätys yllätys, Zürichiin! Konkaritkin osaa sählätä...

Treeneissä jään huikea liukkaus aiheutti lisää vatsanväänteitä. Parhaimmillaan - tai pahimmillaan - mentiin jopa 26 sekunnin vauhdilla ja kun Jaana oli vielä laittanut Manniselta lainatut teräslätkät ensimmäistä kertaa alleen, oli määristä lähdettävä heittämään jarrut pohjassa, kaikki mahdolliset ankkurit vedessä.

Tuntuma kuitenkin löytyi kun radat tahkottiin läpi, kaikkien ratojen kivet videoitiin aina niin avuliaan Eestin joukkueen avustuksella (heillä oli mukana oma fysioterapeutti, jonka palveluksia lainasimme ahkerasti läpi kisojen) ja kun kivien heittojärjestyksetkin saatiin hotellilla kaavioihin, niin seuraavan päivän ensimmäiseen peliin lähdettiin hyvällä fiiliksellä, intoa piukassa ja ne italialaiset harjat tanassa.

Luulot pois heti alkumetreillä. Vastassa oli heti ensimmäiseksi aina kunnioitusta herättävä Kanada, kuinkas muuten. Ensimmäinen peli menee tunnetusti aina vähän jäätä ja kisoja ihmetellessä, joten Kanada oli sinänsä mieluinen vastus, eipä menisi mahdollinen Kanada-pelin häviö ”hukkaan” kun se olisi joka tapauksessa mitä todennäköisimmin tiedossa. Ja näin kävikin, mutta voi jestas millä pelillä. Häpeän puna poskilla ihmettelimme, että ollaanko me joskus aiemmin pelattu tätä peliä?! Kaikki ennakkosuosikin paineet saatiin tehokkaasti karistettua sillä performanssilla pois, joten siitä eteenpäin oli helppo keskittyä mustan hevosen rooliin.

Kävimme nopean curlingin pikakurssin kämpillä ja kaivoimme oman pelin takataskusta ja niinpä toisesta pelistä eteenpäin mentiin eikä meinattu. Pilaan teiltä jännityksen kertomalla, että tämän jälkeen seuraavan kerran hävisimme vain ja ainoastaan toisessa tie-breakissa - hopeaa voittaneelle Unkarille semifinaalipaikasta kamppaillessamme! Go Finland!

Tulostaulu kertoo peleistä oman tarinansa, mutta yleisesti ottaen keskityimme pelaamaan taktisesti niin paljon määrispainotteista peliä kuin mahdollista ja se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Taktiikasta oltiin täysin yksimielisiä läpi kisojen ja Suomen harmonista ja iloista yhteispeliä tultiin ihan vastustajienkin taholta ihastelemaan. Lähdimme yleensä ensimmäisen/toisen pään jälkeen takamatkalta kipuamaan kiinni, mutta viimeistään tauon jälkeen olimmekin jo menossa hyvää vauhtia edellä, muutamaa trilleri-peliä lukuun ottamatta. Mm. Skotlantia ja Italiaa vastaan pelasimme juuri sellaiset trilleripelit, jotka ratkesivat vasta viimeisellä heitolla, muuten olimme varman tasaisia. Joitain kohokohtia jäi mieleen peleistä, tässä muutama.

Kisan ehdoton uskomatonta-mutta-totta -heitto oli Jussin ratsu tiukassa paikassa Skotlantia vastaan. Mahdottomalta näyttänyt tilanne kääntyi päälaelleen, kun Jussi kävi kylmän viileästi nakkaamassa sellaisen poiston, että katsomon kohaus kuului varmaan Müncheniin saakka. Koko pesän edusta oli täysin tukossa, vastustajalla kaksi kiveä täysin muurien takana. Kun Jussin ratsu vastustajan ykköskiven poistamisen jälkeen istahti vielä kolinan päätteeksi itse keskelle nänniä, olisittepa nähneet vastustajan ilmeen. Ja Jussin. Kun sen osaa, niin sen osaa.

Englantia vastaan Jaana meditoi itsenä (tai mitä lie sieniä napsinut) sellaiseen tilaan, että heitti pelin joka ikisen aloituskiertonsa täydellisesti kiinni vastustajan aloituksessa asetettuun pesäkiveen! No, yhtä lukuun ottamatta, joka "epäonnistui" jäämällä kokonaista 15 cm irti.  :)  Jussin oli helppo taktikoida tuosta lähtöasetelmasta ja kun Jussillakin heitto kulki, niin Englanti kaatui kevyesti.

Jussi muistutti Uuden Seelannin pelissä jälleen, miksi Uusipaavalniemet ovat tunnettuja poistoista heittämällä tällä kertaa triplapoiston ratsulla! Jälleen katsomossa saatiin huokaista äänekkäästi enkä itsekään ihan hiljaa malttanut siinä kohtaa olla.

Runkosarjan viimeisessä, erittäin tiukassa pelissä Jaanakin sai ikioman hall-of-fame -heittonsa, kun viimeisellä kivellä oli pakko tulla peittämään nännin keskireikä tilanteessa, jossa nännillä makasi jo vastustajan kivi hyvin piilossa, jättäen tilaa vain heitolle, joka tuntui allekirjoittaneelle täysin mahdottomalta jo teoriassa, saati sitten käytännössä. Jussi totesi viileän rauhallisesti, että nyt menet ja heität sen ja sillä siisti! Poistosta salaa haaveillut Jaana oli pelikaverin vankkumattomasta luottamuksesta niin otettu, että meni ja heitti kädet täristen sen kiven juuri siihen reiälle (tosin täysin coolilta näyttäen kuulemma). Arvatkaa hymyilyttikö? Vastustaja kätteli ja Suomi pääsi suoraan kakkos tie-breakiin! Tässä vaiheessa nekin, jotka olivat epäilleet, alkoivat siirtää vedonlyöntiään Suomen puolelle semifinaalipaikoista.

Liekö iskenyt uskonpuute vai kisaväsymys mutta viimeinen pelimme, johon voittoputki sitten lopulta tyssäsi, oli Kanada-pelin tasoinen eli selittämättömän surkea. Kummallakaan meistä ei onnistunut yhtään mikään, ei ennakot, ei heitot, ei edes harjaukset ja koko kisat hyvin menneessä taktiikassakin vähän töpeksittiin...

Kahden tie-breakin kautta itsensä vastaamme kamppaillut Unkari puolestaan jatkoi hyvää tasaista peliään, jota oli pelannut läpi kisojen näyttäen kaikille, että kurinalainen lajiin satsaaminen jo useita vuosia sekä kuukauden harjoittelu Kanadassa juuri ennen kisoja alkoivat kantaa hedelmää. Surkeaan peliin oli toki ikävä lopettaa kisat, mutta siitä huolimatta koko kisojen ajan vallinnut iloinen meininki joukkueessamme jaksoi kantaa loppuun saakka häviöstä huolimatta. Siirryimme siis jatkamaan ilopitoa viihdepuolelle muiden ”ulkoistettujen” joukkueiden kanssa.

Kotiin oli harvinaisen haikeaa lähteä. Mieleen jäi niin paljon hauskoja muistoja, huippuna mm. Australian joukkueen järjestämät kotibileet, hilpeät illalliset muiden joukkueiden kanssa, Giao Passon ylitys ja autoilu huikeissa maisemissa, loppubanketti ylhäällä vuorilla (jonne matkattiin toista kilometriä köysiradalla korkeanpaikankammoisen Jaanan riemuksi), Suomen aina niin uskolliset kannustajat, hienot kisajärjestelyt, sekä tietysti onnistuneet pelit ja hyvä pelifiilis. Monia kisoja nähneenä tämä reissu menee allekirjoittaneen top kolmoseen.